Vyöhyketerapian historiaa

Vyöhyketerapia on tuhansia vuosia vanha hoitomuoto.
Todisteita terapian käytöstä on loytynyt mm. Etelä- ja Keski-Amerikasta, Egyptistä ja Kiinasta.

Vyöhyketerapian juuret ovat tuhansien vuosien takana sekä intiaanien, egyptiläisten että kiinalaisten historiassa. Vyöhyketerapia tuli yleiseen tietoisuuteen 1900-luvun alussa amerikkalaisen nenä- ja kurkkutautien lääkäri William FitzGeraldin tutustuttua Etelä- ja Keski-Amerikan intiaanien lääkintämenetelmiin. Hän kokeili näitä oppeja hoitotyössään lääkärinä ja kirjoitti löydöistään kirjan ”Zone Therapy”, joka julkaistiin 1917. Häntä voidaan kutsua vyöhyketerapian isäksi.

FitzGeraldin lopettua vyöhyketerapian tekemisen 1930-luvulla hieroja Eunice D. Ingham jatkoi FitzGeraldin tutkimustyötä. Hän kirjoitti 1938 kirjan ”Stories the Feet Can Tell”. Häntä voidaan kutsua refleksologian äidiksi.

Eunice Ingham

Norjalainen Charles Ersdal tutki ja kehitti vyöhyketerapiaa edelleen – hänen mukaansa on nimetty Ersdalin vyöhyketerapia. Charles Ersdal oli ensimmäinen vyöhyketerapian kehittäjä, jolle on myönnetty luonnonlääketieteen tohtorin arvo. Hänen väitöksensä, jonka aiheena oli moderni vyöhyketerapia, hyväksyttiin Malagassa 1986.

Charles ErsdalMyöhemmin kehittyi useita erilaisia koulukuntia vyöhyketerapian harjoittajien kehittäessä terapiamuotoaan kukin omaan suuntaansa. Suomessa vyöhyketerapia on ollut käytössä kohta 35 vuotta.